Naisten sarjan paras sijoitus Jämin SM-kisoista



 Huh, kyllä taas on saanut viikon verran miettiä, että hiihtääkö vai eikö hiihdä. Tammikuun alussa sain vihdoin lähetteen selän magneettikuvaan. Se oli hyvä asia, sillä syy puoli vuotta kestäneeseen kipuun löytyi. Minulla on alkava selkärankareuma. Magneetin lausuntoa lukiessani ensin tuli järkytys ja epäusko: Oliko urheilut nyt ohi ja onko loppuelämä pelkkää kipua vastaan lääkepöhnässä taistelua. Sitten tuli uhma: Tästähän vielä noustaan ja keväällä hiihdetään kovempaa kuin koskaan. Sitten oli vuorossa epävarmuus: Miten tästä eteenpäin harjoittelun kanssa ja kuinka nopeasti löydetään toimiva lääkitys. Onneksi reumatologi, jolla kävin viikko sitten, omasi kokemusta urheilijoiden reuman hoidosta ja osasi suhtautua tilanteeseeni oikealla tavalla. Ensimmäinen lääkekokeilu käyntiin ja aika HYKSin reumaklinikalle asiantuntevalle proffalle.

Suomicup Hakunilassa antoi paljon uskoa omaan pohjakuntoon ja ehdin saamaan ennen Jämiä pari hyvää harjoitusviikkoa alle. Tunsin olevani hyvässä nousukunnossa. Sitten viime sunnuntaina kurkkuun ilmaantui ikävä limantunne ja yskä. Maanantaina tein vielä rauhallisen pitkän lenkin perinteisellä hienossa pakkaskuutamossa. Onpa muuten kiva, kun pystyy taas käymään kevyesti lipsuttelemassa perinteistä, kun lääkitys on kunnossa. Tiistaina oli pakko pitää lepo ja jättää SM-kisaan valmistava tehoharjoitus väliin, kun köhä vaan paheni. Keskiviikko ja torstai meni toivoessa ja oloa kuulostellessa. Vielä eilen illalla mietin, että nouseeko kuume vai ei ja onko järkevää startata. Lisäksi tietenkin jännitti, kestääkö selkä vitosta pidemmän matkan.

Jämin latu oli oikea työmiehen latu. Varaa repimiseen matkan aikana ei ollut, jos aikoi selvitä maaliin asti. Oma vahvuuteni on aina ollut hyvässä perusvauhdissa. Niinpä taktiikkani oli takoa tasaista vauhtia viimeiseen, lähes kilometrin kestävään nousuosuuteen asti ja siitä avata pellit loppukirille. Ekat puolitoista kilometriä menin rauhassa, sitten aloin hiihtää. Toisella kierroksella pitkät mäet olivat taistelua hiljaa kertyvää happokuormaa vastaan, mutta onnistuin voimien jaossa aika nappiin. Pitkään sain jännittää, mahduinko oikein kahdenkympin sakkiin. Lopputulema 22. sija ei silti harmittanut yhtään, onhan se tähän asti paras sijoitukseni naisten SM-tasolta… ja todella tiukasta kilpailusta, kun kaikkiaan 85 naista hiihti maaliin! Kahdenkympin joukkoon jäi vain seitsemän sekuntia eroa. Se kurotaan kevään pitkien matkojen SM-kisoissa kiinni!

Nyt on oikein hyvä ja helpottunut olo. Voi hyvillä mielin lähteä viikon päästä Pohjois-Italiaan, Madona di Campiglioon nauttimaan kevätauringosta ja hyvästä ruoasta. Seuraava kisastartti on 16-17.2 hiihdettävät aluemestaruuskisat Leppävaarassa.






Latukissa

Suomicuppia Hakunilassa

Viime viikonloppuna hiihdettiin Suomi cupin kolmas viikonloppu Hakunilassa. Oman seuran järjestämä tapahtuma kun kyseessä, oli kiva lähteä viivalle, vaikkakin oma kunto ja kuinka selkävaivat mietitytti ja jännitti aika paljon. Perjanta-lauantai välisenä yönä näin pitkästä aikaa oikein pahinta kilpailuihin liittyvää painajaisuntani: startista myöhästyminen! Onneksi niin ei kuitenkaan käynyt vaan lauantaiaamuna heräsin viideltä ottamaan päivittäisen kortisoniannokseni (lääkäri määräsi selkäkipuun) ja lähdin puoli kahdeksalta aamulla sauvojen kanssa verryttämään selkää. 

Kisapaikalla keli oli kohtuu liukas, kiitos tykkilumen ja suksivalintani oli selkeä: pakkaskelille hiotut kovan alustan sivakat. Ennen starttia olo oli melko löysä. Ehkä otin selän takia verryttelyn vähän liiankin pitkän kaavan mukaan. Kisassa hiihtäminen, kuin olisin lenkillä ollut. Nopeista liikkeistä ei tietoakaan ja kädet ihan makaronia. Silti väliajat ja innokkuus, jolla niitä annettiin, kuulostivat siltä, että ihan hyvin kulkee. Lopussa yritin saada lisää kierroksia hiihtoon, mutta rytminvaihdosta ei näillä nopeusharjoituksilla hirveästi tapahtunut. Maalissa menin toiseksi. Heti takanani tuli muutama kova nainen ja kun he jäivät ajoissa taakseni, ajattelin, etten nyt ihan latumerkki tänään ollut. Lopputulokseeni eli pistesijaan (30.) olen enemmän kuin tyytyväinen näistä lähtökohdista. Kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen välille sijoittuneiden hiihtäjien erot olivat niin pieniä, että hiihtäjien järjestys olisi voinut olla miten päin vain ja hyvällä kunnolla sijoitus 20. joukkoon näyttäisi olevan mahdollista.

Sunnuntaina oli vuorossa vapaan tyylin hiihtoviestit. Olen aina tykännyt hiihtää viestejä ja "syttynyt" niistä hyvin. Olen kova hiihtämään selkiä kiinni ja yleensä olenkin onnistunut nostamaan joukkuetta ankkuriosuudella 2-5 sijaa. Joukkueemme tavoite oli  voittaa Espoon hiihtoseuran ykkösjoukkue. Viikko sitten hiihdetty maakuntaviesti, jossa Vantaa jäi niukasti hopealle, antoi viitteitä, että ainakin pystymme antamaan kunnon vastuksen Espoon naisille. Hiidensalon Anna avasi hienosti ja toi meidän ennen Espoota vaihtoon. Kristiina taisteli itselleen huonommalla tyylillä ensimmäisen kierroksen tosi sitkeästi ihan Ernroothin Sirkan takana, mutta joutui vähän luovuttamaan vikalla kierroksella. Minä nostin sijaamme neljällä pykälällä kymmenensiksi, juuri Espoon hiihtoseuran taakse. Eroa jäi lopulta vain noin 40 sekuntia. Seuraava revanssin mahdollisuus on aluemestaruusviestissä helmikuun puolessa välissä, Vaviskaa Espoon naiset! =D

Tämä viikonloppu antoi minulle paljon positiivista energiaa, jaksamista ja uskoa siihen, että terveysongelmista huolimatta tämä hiihtokausi ei ole vielä menetetty. Kortisonikuurin ansiosta olen voinut pari viikkoa harjoitella suht normaalisti ja aloittaa kilpailemisen. Jos ei nyt enää tule takapakkia, voin vielä saada viritettyä itseni hyvään kuntoon kahden viikon päästä Jämillä hiihdettäviin SM-kisoihin, jossa tarjolla bravuurimatkani 10 kilometriä vapaalla tyylillä.

-N