Suomicup
Hakunilassa antoi paljon uskoa omaan pohjakuntoon ja ehdin saamaan ennen Jämiä
pari hyvää harjoitusviikkoa alle. Tunsin olevani hyvässä nousukunnossa. Sitten
viime sunnuntaina kurkkuun ilmaantui ikävä limantunne ja yskä. Maanantaina tein
vielä rauhallisen pitkän lenkin perinteisellä hienossa pakkaskuutamossa. Onpa muuten
kiva, kun pystyy taas käymään kevyesti lipsuttelemassa perinteistä, kun
lääkitys on kunnossa. Tiistaina oli pakko pitää lepo ja jättää SM-kisaan
valmistava tehoharjoitus väliin, kun köhä vaan paheni. Keskiviikko ja torstai
meni toivoessa ja oloa kuulostellessa. Vielä eilen illalla mietin, että nouseeko
kuume vai ei ja onko järkevää startata. Lisäksi tietenkin jännitti, kestääkö
selkä vitosta pidemmän matkan.
Jämin
latu oli oikea työmiehen latu. Varaa repimiseen matkan aikana ei ollut, jos
aikoi selvitä maaliin asti. Oma vahvuuteni on aina ollut hyvässä
perusvauhdissa. Niinpä taktiikkani oli takoa tasaista vauhtia viimeiseen, lähes
kilometrin kestävään nousuosuuteen asti ja siitä avata pellit loppukirille. Ekat
puolitoista kilometriä menin rauhassa, sitten aloin hiihtää. Toisella
kierroksella pitkät mäet olivat taistelua hiljaa kertyvää happokuormaa vastaan,
mutta onnistuin voimien jaossa aika nappiin. Pitkään sain jännittää, mahduinko
oikein kahdenkympin sakkiin. Lopputulema 22. sija ei silti harmittanut yhtään,
onhan se tähän asti paras sijoitukseni naisten SM-tasolta… ja todella tiukasta
kilpailusta, kun kaikkiaan 85 naista hiihti maaliin! Kahdenkympin joukkoon jäi
vain seitsemän sekuntia eroa. Se kurotaan kevään pitkien matkojen SM-kisoissa
kiinni!
Nyt
on oikein hyvä ja helpottunut olo. Voi hyvillä mielin lähteä viikon päästä
Pohjois-Italiaan, Madona di Campiglioon nauttimaan kevätauringosta ja hyvästä
ruoasta. Seuraava kisastartti on 16-17.2 hiihdettävät aluemestaruuskisat
Leppävaarassa.
Latukissa