Finlandian jälkipuinti

Viime kirjoituksesta ehti vahingossa vierähtää pari viikkoa. Fiilikset ei Finlandian jälkeen illalla olleet ihan kymppi kirjoittelemaan blogia. Lisäksi oli monia omaa olotilaa koskevia kysymyksiä, mihin halusin ensin vastauksen, ennen kuin teen kisasta analyysiä blogille. 



Finlandia hiihto lähti hyvin liikkeelle. Fiilis aamulla oli tosi jännittynyt, mutta lihaksisto tuntui terävältä. Suksista saatiin liukkaat ja huoltotiimi oli iskussa. Paukusta Alusniemen Sini karkasi odotetusti omaan vauhtiin. Minä jäin letkaan, jossa kamppailtiin naisten sijoituksista 2-6. Vedin ensimmäiselle huoltopaikalle Messilään noin 8 kilometrin verran. Siitä eteenpäin alkoi löytyä muita nais- ja miesvetäjiä ja sain hiihdellä peesissä. Vaikka kaksi ekaa juomahuoltoa meni vähän ohi, syynä liian kiireinen hiihtäjä. En halunnut joutua kuluttamaan energiaa vetämällä letkaa kiinni juomisen takia. Se saattoi jälkeenpäin ajatellen olla virhe. Hätäiltystä ja hermoilusta huolimatta tiesin, että vauhdillisesti oltiin tultu paljon rauhallisemmin kuin kahdessa aikaisemmassa Finlandiassani. Ennakkolaskelmissa pidin siis itseäni vaikeasti lyötävänä, jos tällä kaavalla mennään Heinsuolle asti. 


Sitten kelkka alkoi kääntymään itseä vastaan. Kolmenkympin korvilla alkoi yhtäkkiä pyörryttää. Ei meinannut pysyä pystyssä. Otin vetovuoron, mikä olisi pitänyt jättää käyttämättä. Pyörrytys vain paheni ja lopulta jouduin jättäytymään letkasta Eeva-Mari Oksasen kanssa, jolla oli omat heikot hetkensä meneillään. Eeva-Marin kadotessa takakautta, totesin olevani vielä neljäntejä ja yritin sinnitellä yksikseni eteenpäin toivoen, ettei takaa-ajoporukka pääsisi kantaan kiinni. Kuusi kilometriä ennen maalia alkoi kuitenkin ropista. Neljä naista pääsi suhahtamalla ohitseni juuri ennen Tapanilaa. Siinä kohtaa huoltojoukot näkiessäni mietin sekunnin sadasosan verran, pitäisikö jäädä tähän. En pystynyt sulattamaan ajatusta neljänkymmenen viiden kilometrin taipaleesta ilman sijoitusta, joten päätin vaikka kontata maaliin... eikä viimeiset kilometrit konttaamisesta paljon poikenneetkaan. Maalissa päässä sumeni lopullisesti. Järjestäjät saivat kantaa maalialueelta pois. Istuin pitkän aikaa aidalla. Torjuin ehdotukset punaisen ristin telttaan lähtemisestä. Tunnottomuus käsissä alkoi vaihtua pistelyksi ja maailma taas kirkastua. Elämäni vaikein hiihto oli takana.

Myöhemmin on selitystä omituisiin oireisiin haettu lääkepurkkien kyljestä, labrakokeista ja harjoittelusta. Kisaa edeltävä viikko oli ollut todella kevyt. Väsymyksestä, energiavajeesta tai nestehukasta ei voinut olla kyse. Madonnan matkastakin olisi pitänyt jo palautua. Uusien lääkkeiden sivuoireiksi on merkitty huimaus, käsien puutuminen ja pistely, sekä vaikutus verenpaineeseen. Tällaiset oireet voivat hyvinkin pysyä piilossa normaaleissa päivissä, mutta äärimmäisessä rasituksessa, kuten Finlandia-hiihto, tulla esiin. Veriarvot ovat normaalit. Olen nyt Finlandiasta lähtien ollut pienemmällä annostuksella ja se on näkynyt suorituksissa: Erkylän hiihdoissa olin palannut normitasolleni ja viime viikonloppuna Keräkankarehiihdoissa hiihto tuntui ja oli parempaa kuin koko talvena.

Maanantaina kävin hieronnassa noin kuukauden tauon jälkeen. Sain huomata, että oli todellakin korkea aika raahautua Kajen pyödälle. Olin varpaista hiusrajaa myöten aivan tukossa. Veri virtaa päähän ja jäseniin huomattavasti mukavammin nyt, kun lihakset on jynssätty auki. Tiistaina kävin heittämässä 2,5 tunnin lenkin töiden päälle ja olo oli aivan mielettömän vahva. Olisi voinut hiihtää vaikka kuinka kovaa. Nyt on seuraavaksi kahdeksi viikoksi varattuna enemmän hierontaa, jotta huhtikuun alussa Kontiolahden Sm 30 km kisassa olo olisi yhtä hyväkuntoinen. Sitä odotellessa ehtii tehdä pari hyvää harjoitustakin. 


-Noora